Kiihkokansallisuutensa vuoksi Alexander Gelevich Dugin (s. 7.1.1962) ei edusta Venäjän ulko- ja talouspoliittisia virallisia lausuntoja. Hänen ajattelunsa ymmärtämistä ei pidä kuitenkaan aliarvioida! Myös Venäjän politiikkaa tutkivat suomalaiset analyytikot ovat muistaneet tavan takaa Duginin kirjoituksia.

Moskovan valtiollisen yliopiston sosiologian professori on hyvin keskeinen analyytikko ja tulkki niille tunnelmille, joita Venäjällä koetaan. Hän on myös suosittu kommentaattori mediassa. Dugin tulee erittäin menestyneestä suvusta: isä Geliy Dugin oli Neuvostoliiton armeijan esikunnassa tiedusteluosaston päällikkö. Dugin tunnetaan ihanteistaan, joiden mukaan sopisi syntyä uuden Euraasian. Ideologiaan kuuluu myös ortodoksinen usko.
Georgian hyökätessä Etelä-Ossetiaan elokuussa 2008, Dugin ilmaisi venäläisessä mediassa avoimesti vaatimuksensa, jonka mukaan Venäjän olisi pitänyt valloittaa koko Georgia. Muutoin nämä ongelmat toistuvat Georgiassa. Vielä hurjempaa Dugin ilmaisi vuonna 1997: hänen mukaansa Venäjä ja Saksa voisivat jakaa Keski- ja Itä-Euroopan etupiireihinsä.

Länsimainen “vapaus” tukee hajoamista

90-luvun alkupuolella Dugin viihtyi hetken Limonovin nationalistisbolshevikkisessa ääripuolueessa, mutta 90-luvun lopulla tiet erkanevat. Nyttemmin hän on korostanut tärkeimpinä uhkina länsimaista vapaamielisyyttä ja muukalaisvihaa kannattavia radikaaleja kansallismielisiä ryhmittymiä: näiden ansiosta Venäjä uhkaa heiketä. Vapauden nimissä kyseenalaistuu valtiollinen yhteys, muukalaisviha syö rakentavia edellytyksiä ja ruokkii separatismia.

Näissä käsityksissään Dugin sopii hyvin yhteen myös Venäjän viranomaisten ja johtavien poliitikkojen lausuntoihin, joissa on korostettu separatismin ja ääri-ilmiöiden vastaista vastuullisuutta. Duginin “kiihkokansallisuus” tässä suhteessa epätarkka leima professorin pyrkimyksistä.

Izvestija-lehdessä 27.7.2010 Dugin selvitti Venäjän ja Yhdysvaltojen geopoliittisia tarpeita. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen suhteen on retoriikka muuttunut, suhteessa on edistytty myös jonkin verran. Tapahtunut muutos on ollut kuitenkin ”pikemmin pinnallista kuin syvällistä”. Puhetavan siistiytyminen ei tietenkään ole merkityksetöntä, mutta varsinaiset haasteet eivät ole poistuneet.

Professori ei näe Venäjän länsimielistä muutosta edes erityisen valoisasti: ”Kun Venäjä tahtoo parantaa suhteita Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, tällöin aina vedotaan Venäjän tarpeeseen uudistua. Ensi silmäyksellä he ovat valmiit harkitsemaan ehdotusta. Kun esille tulee jotain vakavampaa, tulevaisuuden maailmanjärjestyksen rakentaminen, kutsutaanko silloin yhteistyöhön? Ymmärrämmekö tavoitteet, keinot ja menetelmät?”

Länsi tarjoaa Venäjälle ’pelkkiä hampurilaisia’?

Sosiologian professori esittää erityisen tyytymättömyytensä siihen, että yhteistyön ja muutoksen ehtoina on nähty maailma sellaisena kuin Yhdysvallat ja Nato-maat näkevät.
Lännen pyrkimyksenä olisi saattaa Venäjä taas Gorbatshovin ja Jeltsinin linjoille, ”tarjota Venäjälle hampurilaisia”, mutta ei kuitenkaan aidon monikeskisen maailmanjärjestyksen rakentamisen hyväksi todellista teknologiaa.

”He eivät ole idiootteja, jotka kaivaisivat omin käsin hautaansa valta-asemaansa vastaan. Siksi teknologiat voimme vain varastaa vakoilijoiden avulla ja rakentaa siten moninapainen maailma”, professori arvostelee pienimuotoista hymyilevää diplomatiaa.

Duginin mukaan Yhdysvallat ja Länsi odottavat, että presidentti Medvedev toisi uuden aikakauden, jonka aikana presidentti kävelisi “Gorbatšovin ja Jeltsinin tietä”. Presidentille ja Venäjälle tarjotaan mainospaketti “ole rohkea, sillä länsi auttaa meitä”, mutta lopputuloksena onkin romahdus valtiona, poliittinen kaaos Venäjällä, Venäjän federaation pirstoutuminen ja omaisuuden jakaminen.
Professori Dugin ironisoi ratkaisuyrityksille esitetylle ongelmalle: Venäjällä ehkä jotkut saattavat odottaa politiikan analyytikon Igor Panarin optimismin mukaisesti Amerikan romahdusta. ”Mutta tämä on pelkkä suloinen unelma”, professori painottaa pikemmin valtiollisen arvokkuuden ja itsetunnon arvoa sekä aktiivisia toimia kuin jättäytymistä haaveeseen Yhdysvaltojen romahduksesta.

Moskovalaisen sosiologian professorin väitteiden yksityiskohdat voidaan kyseenalaista monellakin tavalla, mutta hänen keskustelukysymyksensä luonnehtivat kootusti Venäjällä käytävää poliittista ja talouspoliittista tarvetta venäläisen oman linja löytämiseksi. Tämä keskustelu on taustalla yhtä hyvin valtioiden välisten isojen hankkeiden rakentamisessa kuin oman elinkeinoelämän hyväksi löydetyissä kehittämiskeinoissa.


Juha Molari

(PDF)